Savuntayteista sunnuntai-iltapaivaa etelanmenren rannalta Hobartista. Kuurosateinen viilea saa on tehnyt puskapalopoikien elaman viime paivia helpommaksi. Sankarit pullistelevat nyt lehtien loopeissa ja syovat makkarin tarjoamia ilmaisaterioita. Metsapaloista selvinnyt kansa pelkaa vuorostaan omien poikiensa puolesta kuka kyykyttaa Irakissa. Ankarasta julkisesta arvostelusta huolimatta Howard lahetti toissapaivana tykkilaivat merelle tekemaan rauhaa maailmaan. Mina nukuin viime yon puistossa, keitin aamukahvit aprikoosin kera tyynen satama-altaan aarella ja tulin lukemaan sahkopostit pitkasta aikaa.
Neljas kuukausi reisaamista lahestyy loppuaan ja matkan puolivali ylittyy huomenna. Talla hetkella olen tosiaan Tasmanian paakaupungissa Hobartissa, jonne kertyy matkaa polkupyorala Sydneysta 2292km. Ensimmaiset kaksi kuukautta olin Sydneyssa raksalla toissa, kunnes marraskuun lopussa siirryin elamaan pyoran paalle ja vieraanvaraisten ihmisten nurkkiin. Tulehtuneita polvia, evakuikointeja puskapalojen alta, isoja vuoria, vasikan kivesten leikkaamista, haisevia kengurunraatoja, tappavia kaarmeita, valkoista hiekkaa, sinista merta ja paljon mielenkiintoisia ihmisia. Sellasta vanhaa kunnon maailman nakemista.
Eilen laskettelin Mt Fieldin kansallipuiston vuorilta alas tanne kaupunkiin, tapasin pari aikaisemmin tapaamaani tyyppia ja soin hapankorppua!! Tana aamuna eras tyttonen kutsui minut luokseen syomaan illemmalla ja huomenna lahden polkemaan itarannikkoa ylospain, takaisin mantereelle ja myohemmin ylos Queenslandiin, kunnes toukokuun lopulla lennan sydneysta takaisin Suomeen. Kumi ei ole viela puhjennut, mutta kai sekin viela sattuu... Muutama turisti on jo ottanut itsestaan ja minun karavaanista kuvan, ja olen tottunut nukkumaan ilman patjaa.
